viime vuoden aikana tuli paljon ikäviä asioita vastaani. Kaikesta selviää sanotaan, vaikka välillä siltä ei tuntuisikaan...

joulukuun puolivälissä Gigolla diagnosoitiin vatsasyöpä. Perjantaina ennen joulua olin jo varma, että Gigon matka päättyy. Saimme kuitenkin muutaman viikon yhteistä (hyvää) aikaa vielä kortisonin avulla. Ihan viimeiseen päivään saakka kukaan ulkopuolinen ei nähnyt/olisi nähnyt kuinka sairas se oli. Kun ruoka ei enää maistunut niin minun oli pakko antaa sen mennä.  Tuo päivä oli ti 14.1. ja vain 3 päivää aiemmin 11.1. olin vienyt Dagon viimeiselle matkalle. 

Omat kiireeni ja muut murheet jäivät näiden viikkojen aikana taka alalle. Suru on ollut käsittämättömän suuri ja tuntuu ettei siitä pääse millään yli. Tiedän, että ajan kanssa tuska hellittää, mutta ei häviä. 

Ystävilleni kiitos, kun olette jaksaneet kannatella kaiken surun keskellä! 
Pojilleni kiitos, kun olette auttaneet vähän kaikessa!